Soihtuja hautausmaalla

Törmäsin tänään ongelmaan, jonka tosin olin itse huolimattomuuttani saanut aikaiseksi. Olin oikein tyytyväinen, kun selätin harmin. Siksi päätin jakaa iloni tapauksesta  täällä.

Käyn tähän aikaan vuodesta Helsingin Pitäjän Kirkon hautausmaalla viemässä syntymäpäiväkynttilän vanhan kaverini haudalle. Autossa oli mukana tilanteeseen varattu kynttilä, mutta tulentekovehkeitä ei ensimmäistäkään. Tutkin auton läpikotaisin ja niin oli todettava, ettei Retkinikkarilla ollut edes tuluspuikkoa mukanaan.

Otin kynttilän taskuun ja lähdin hautausmaalle. Aidan vierestä nappasin mukaani tupon korkeaa kuivunutta heinää. Koska oli satanut jo päiväkaupalla ja parasta aikaakin ripeksi, ei heinä mitään kuivaa sytykettä ollut. Kurkistin kaikkiin jäteastioihin. Energiajäte, kompostoituvat ja niin edelleen. Ei mitään syttyvää, mutta tuijasta otin mukaani ohuen oksan.

Taskussani oli hampurilaispaikan servietti. Avasin sen ja kiersin tiiviiksi pötköksi. Musersin toista päätä kynsillä vähän pehmeämmäksi ja revin hapsuille. Taitoin heinäkimppuni kahtia ja lenkkipäähän asetin servietin heinien alle. Päätuppo jäi näkyviin. Kiersin heinää tupon ympärille, jotta saisin paperin pysymään heinien lomassa. Notkean tuijan oksan kiersin päällimmäiseksi ja laitoin solmuun. Soihtu oli valmis.

Ei se ollut kaunis. Ei ollut tarkoituskaan. En minä sitä haudalle ollut viemässä, vaan se oli tarkoitettu tulen lainaamiseen ja sen siirtämiseen kynttilästä toiseen.

”…hän kauan ratkoi ongelmaa, valtaisaa.”

Haudalla paloi kynttilä lasilyhdyssä.  Avasin sen varovasti ja painoin soihtuni kynttilän muovikuoren sisään. Tuli tarttui paperiin. Vedin kytevän heinätupponi pois ja koitin saada omaan kynttilääni tulet. Se kuka on käynyt Helsingin Pitäjän Kirkolla tietää, että siellä tuulee aina. Niin tietysti nytkin. Viiman ja sateen takia soihtuni sammui.

Uusi yritys  aivan maassa, hautakiven ja havuseppeleen suojassa, tuotti tuloksen. Kynttiläni syttyi. Suojasin hentoa liekkiä kämmenilläni. Kun tuli paloi kunnolla asetin metallikannen paikalleen ja kynttilän pystyyn haudalle.

Siinä se nyt valaisi. Tunsin olevani arkielämän MacGyver.

Ja sitten ne selitykset:                                                                                                        – ei, ketään muuta ei hautausmaalla näkynyt, joten en voinut lainata tulitikkuja keneltäkään.

– ei, pelkällä paperinenäliinalla tai servetillä ei voinut sytyttää, sillä se palaisi liian nopeasti. Kun sen saisi syttymään toisella kynttilällä, olisi se jo palanut sormiin asti, ennen kuin varsinainen kynttilä syttyisi. Kimpussa paperi paloi pitempään, koska tuli tarttui myös heinään.

– ei, en saanut sitä toista kynttilää sammumaan räpeltämiselläni, vaan se paloi edelleen kauniisti sekin.

Kynttilä jäi pimenevään iltaan palamaan haudalle, toinen kynttilä seuranaan.

”…..ja kynttilän liekki lepattaa, ihanaa”

Pahoittelen huonoja kuvia, jotka pimeässä kännykällä napsin.

Jälkikirjoitus:
Halusin jakaa kirjoitukseni muutamalle hyvälle tutulle ja hakea vähän palautetta kaveripiiristä. Tiesinhän sen jo etukäteen, ettei nokkeluuttani juuri arvosteta.
”Mä oon ratkaissut vastaavan ongelman käymällä Kehäkessalla. Siitä ei ihan eeppistä tarinaa syntynyt.” Niinpä niin, lähimmät on pahimmat. Kai sieltä paaden altakin asialle naurahdettiin.

Lainaukset laulusta Nero nukkuu, Juice Leskinen