Näemmekö metsän puilta

Olen tässä viime aikoina vienyt muutaman kerran ulkomaalaisia suomalaiseen luontoon. Alkuun pohdin hyvinkin tarkasti, että mikä meillä olisi riittävän erikoista ja näyttämisen arvoista. Kerta kerralta kävi selväksi, ettei aina tarvitse Kolin huippua, Kiutaköngästä, Saariselkää tai Turun saaristoa, vaan lähimetsä riittää täydellisen hyvin.

Vieraani ovat olleet aivan haltioissaan kävelystä metsässä, vain varttitunnin päässä lentokentältä. Kuusien, mäntyjen ja koivujen erilaisen vihreyden harmonia ja puron sininen vesi sekä kotomaamme taivaan selkeät ja kirkkaat värit. Ne ovat sellaista mihin harva ulkomaalainen on kotiseudullaan tottunut.

Liikuskelu metsässä ilman merkittyjä reittejä, pysähtyminen kiven päälle tauolle, juominen lähteestä ja kaikki se, mikä meille on itsestäänselvyys, voi muista tuntua eksoottiselta ja elämykselliseltä. Ei tarvitse järjestää koskenlaskua, Lapin shamaania värjäämään nenää noella, kiipeilyä tai muutakaan ohjelmapalvelua. Ihan perusjutut riittävät, kun vain oivallamme sen itse.

Ruuanlaitto nuotiolla oli minun vierailleni todella kova juttu. Uimista järvessä he hehkuttivat facebookissa wild swimmingina ja ihan vaan metsästä katkaistuin mato-ongin onkiminen oli tietenkin wild fishing, ehdottomia Suomi-vierailun kohokohtia, vaikka ei saalista tullutkaan.

Kotikulmien metsä kannattaakin nähdä puilta, hienoja paikkoja on aivan vieressämme, kunhan vain ymmärrämme itse niiden arvon. Elämys voi olla lähempänä kun arvaammekaan. Myönnän, että jäimme sanattomaksi, kun englantilaispoika Seth ihmetteli karviaisia joita söimme puskasta. ”Kyllä te suomalaiset olette todellista erätaitokansaa, kun tiedätte että noitakin voi syödä suoraan luonnosta.”

Julkaistu Retkipäivän blogissa elokuussa 2014