Huomaavaisuushaaste on heitetty

Näin tällaisella yltiösosiaalisuuden aikakaudella meille syötettävä valokuvatulva on valtava. Ihmiset jakavat fiiliksiään tekstien, mutta ennen muuta kuvien muodossa, milloin mistäkin. Retkeily ja luonnossa liikkuminen saavat tietenkin osansa, ja niitä luonnollisesti itse paljon seuraan.

Retkikuvissa on paljon hyvää, mutta toisten huomioiminen ja paikkojen pitäminen kunnossa näkyy monissa ikävällä tavalla. On roskia ja kyseenalaisia tapoja toimia. Siksi heitänkin huomaavaisuushaasteen kanssaretkeilijöille.

Välillä tuntuu, että ennen oli paljon helpompaa, kun ei nähnyt miten huolettomasti ihmiset toimivat leiriaskareissaan. Jos jossain nuotio- tai taukopaikalla oli roskia maassa tai pirttipöytä pistelty puukonterällä ruokottoman reikäiseksi, oli helppoa syyttää siitä vastuutonta nuorisoa. Autolla helposti saavutettavat nuotiopaikat oli vain laiskojen autoilevien ihmisten pilaamia, sillä jalkapatikassa samoilevan aikuisen retkeilijän oletettiin olevan virheetön.

Kun huomasi istuvansa nokisen kattilan likaamalle penkille tai laavun reunalle, mietti minkälainen neropatti tällaistakin tekee. Jos istuinpuut nuotion ympärillä olivat viilloilla kirveeniskuista, ajatteli miten tolloa porukka voi olla pilkkoessaan sellaisen päällä polttopuita. Moni muukin varmaan mietti, että mistä näitä ihmisiä tulee?

Tahdittomat retkeilijät, eihän sellaisia ollutkaan. Ne olivat jotain muita, häiriköitä, välinpitämättömiä tuholaisia tai sakilaisia, mutta retkeilijöiden heimoon ne eivät kuuluneet. Kukaan ei sellaisia tuntenut, puhumattakaan että olisi myöntänyt itse syyllistyneensä sellaiseen. Ei edes huomaamattaan tai vahingossa.

Kyllähän me tiedämme, ettei huomaavainen retkeilijä jätä mitään jälkeensä, turmele nuotiopaikkojen rakenteita eikä aiheuta muille harmeja. Nuotioita tehtäessä käännetään sammalkerros ylös ja peitetään jäljet lähtiessä. Autiotupiin on myöhemmin tulleella etuoikeus ja seuraavalle jätetään aina sytykkeet valmiiksi kamiinan päälle. Näin kai sen pitäisi olla edelleen, vai miten me oikeastaan nykyään käyttäydymme? Ajatellaanko näitä asioita enää näin vai onko tämä kaikki sitä katoavaa kansanperinnettä ja vanhojen huru-ukkojen paatosta?

Voin ihan avoimesti myöntää, että minua jurppii katsella yhä useammin ja useammin valokuvia, minkä yhteydessä hehkutetaan hienoa reissua ja upeaa taukopaikkaa. Kuvassa kuitenkin voi olla puukko lyötynä kauniisti pöytään ja risukeitin työntää tyylikkäästi liekkejä taustalla. Minulle se on tunnelmaa latistava tekijä. Sellainen ärsyttää.

Se puukko kun turmelee sen pöydän, ei ehkä ensimmäinen isku, mutta seuraavat ja sitä seuraavat repivät pintaa rikki, kunnes pinta on ikävillä säleillä. Vaikka se pöydälle asetettu risukeitin ei pohjasta päästäisi kipinöitä pöydän puista pintaa turmelemaan, niin kuumasta pohjasta jää mustunut rengas muistoksi seuraaville tulijoille. Kiitos, mutta pärjäisimme mielellämme ilman merkkejä edellisistä kävijöistä.

Ikävä ”vieraskirja” voi tavanomaisen roskaamisen lisäksi koostua monenlaisista merkinnöistä, esimerkiksi mustasta nokisesta renkaasta, kun jonkun kävijän nokinen pakki on laskettu laavun lavitsalle. Siihen on kiva seuraavan levittää makuualustansa ja saada noet riesakseen. Nyt kun tulien tekeminen tuluspuikolla on niin suosittua, niin miksi ihmeessä ne täytyy tehdä paljaan puupenkin päällä? Ei kipinä erottele mihin se polttaa jälkiä. Niitä pieniä mustia kipinäjälkiä tulee puupintoihin väkisinkin. Ihan sama on sen puukon kanssa. On miehekästä lyödä se pöytään pystyyn, mutta varmasti harmittaa kun 300 muuta on tehnyt sen saman. Sitten jo kirjoitetaan närkästyneenä päivitys facebookiin tai suoraan paikan ylläpitäjälle, että onpa päässyt taukopaikkanne huonoon kuntoon.

En pyri väittämään, että en itse koskaan syyllisty moiseen. Ihan varmasti olen töpeksinyt, ja teen sitä edelleenkin, mutta yritän parantaa joka kerta suoritusta ja olla se tahdikas, toiset huomioon ottava retkeilijä. Mutta kyllähän meille virheitä sattuu itse kullekin. Virheistä me kaikki toivottavasti myös opimme jotain. Ensi kerralla voi jo tehdä toisin ja sen korjatun virheensä voi postata sosiaaliseen mediaan. Siinä voi olla esimerkkiä ja suunnan muutosta muillekin retkeilijöille ja luonnossa liikkujille, vaikka vaan vinkiksi.

Kun seuraavan kerran poikkeamme metsään ja pysähdymme taukopaikalle, niin voisimme pohtia, miksi me emme voi poltella risukeitintämme maassa, miksi emme voi laittaa laudankappaletta nokisen paistinpannun alle, miksi emme voi pilkkoa polttopuita soveliaammassa paikassa, miksi emme voi laittaa puukkoa pöydälle lappeelleen ja niin edelleen? Mitäs jos ihan oikeasti ottaisimme kanssaretkeilijämme huomioon.

Jos me pikkuhiljaa saamme asenteitamme ja tapojamme käännettyä huomaavaisuuden suuntaan, on meille jokaiselle miellyttävämpää tulla tulistelupaikoille. Paikat ovat ehjinä ja siisteinä. Roskat on viety pois, ruuantähteitä ei ole nuotio ja maa kirjavanaan, penkille voi istua pelkäämättä housujensa likaantuvan ja niin edelleen.

Otetaanko uusi suunta ja muistetaan jatkossa tahdikas tapa retkeillä? Heitänkin ilmoille huomaavaisuushaasteen ja toivon sosiaaliseen mediaan hyvistä retkeilytavoistamme kertovia valokuvia aihetunnisteella: #tahdikasretkeily.

Kuva voi kertoa onnistumisista, mutta yhtä hyvin se voi olla oma tai toisen töpeksintä, mutta mennään silti tässäkin huomaavaisuus edellä, eikä pilkata tai osoitella liikaa sormella. Valokuva voi myös olla vinkki, olla opiksi ja sopivasti muistuttaa kanssakulkijoita hyviksi koetuista tavoista. Aihetunnisteella julkaistu kuva voi olla lähes mitä vain, kunhan muistuttaa meitä tärkeästä aiheesta.